Niin paljon kuin Espanjasta lomakohteena tykkäänkin – muuten siellä tuskin olisi tullut reilun toistakymmentä kertaa lomaa vietettyä – niin nyt viimeisimmän siellä vietetyn loman jälkeen ollaan saavuttu pisteeseen jolloin minun on pakko julkisesti ilmaista tuntemuksiani espanjalaisia toimintatapoja kohtaan. Tuntemukset vaihtelevat kokemastani tilanteesta riippuen vilpittömästä lapsenomaisesta hämmästyksestä yhdentekevään olankohautukseen ja aidosta epäuskosta verenkierron pysäyttävään v*tutukseen.
Esimerkkejä erilaisista verenpainetta nostavista tapauksista olisi melkein omaksi niteekseen (ja saatan hyvinkin kirjoittaa niistä lisää jatkossa), mutta tässä tällä kertaa viimeisin.
Olin pari viikkoa sitten palaamassa lomareissulta Barcelonasta. Harrastan valokuvausta, joten isohko kuvausarsenaalini liikkuu reissuissani mukana, ja laitteiden turvallisuuden vuoksi aina käsimatkatavaroissa. Koska iso reppuni sisältää useampia objektiiveja, salamalaitteita, heijastimia, kameroita, akkuja, latureita, johtoja, muistikortteja ja muistikortinlukijoita, iPodin, läppärin ja muuta satunnaista elektroniikkaa, herättää laukku lähes poikkeuksetta huomiota ja mielenkiintoa lentokenttien turvatarkastuksissa.
Kannettava tietokone vaaditaan yleensä ottamaan laukusta ulos ja asettamaan omaan "kaukaloonsa", jossa se rullaa läpivalaisulaitteen läpi. Niin tälläkin kertaa. Käytyäni metallinpaljastimen porttien läpi, odottelin tavaroitani liukuhihnan päässä. Kameralaukku, läppäri omassa kaukalossaan ja muut sälät (avaimet, nuuskat, huulirasva, nenäliinat, vyö, passi, matkaliput, jne) omassaan.
Siinä tavaroitani keräillessäni ja laukkuani pakatessani, on todennäköisesti tapahtunut yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko joku tahmanäppi on poiminut koneeni kainaloonsa minun katsoessani toisaalle, jolloin olen hyvin voinut kuvitella laittaneeni sen jo takaisin reppuuni, tai sitten olen vain yksinkertaisesti unohtanut sen kaukaloonsa, heittänyt repun selkään ja poistunut paikalta.
Lopputulos on joka tapauksessa se, että kone ja minä emme enää ole samassa osoitteessa. Ostin samaiselta reissulta Applen iPadin, joten kyseisen laitteen ollessa uusi, räpläsin luonnollisesti enimmäkseen sitä, jolloin läppärini jäi vähemmälle huomiolle. Osasin kaivata läppäriäni vasta tänään, kun olisin ottanut iPadista varmuuskopion ja siirtänyt lomakuvia verkkolevylle. Melkein pari tuntia epätoivoista juoksemista kämpän kahden kerroksen välillä läppäriä etsien, tuloksetta.
No, neuvokkaana kaverina sitten etsimään netistä Barcelonan lentokentän löytötavaratoimiston puhelinnumeroa. Numero löytyy.
Prrr-prrr... prrr-prrr...
- Hello?
- jotainerittäinnopeatempoistaespanjankielistähöpötystä
Kysyn virkailijalta espanjaksi puhuuko hän englantia. Ei puhu.
Kysyn virkailijalta espanjaksi onko hänellä mahdollisesti englanninkielentaitoista kollegaa. On.
Kuuntelen ulkomaanpuheluhinnoiteltua jonotusmusiikkia noin minuutin.
Ryhdyn selittämään mistä on kysymys ja mitä olen hukannut.
Jossain vaiheessa selitystäni virkailija keskeyttää minut kertoakseen että olen soittanut lentokenttäkuljetuksia ajavan taksifirman löytötavaraosastolle. Hienoa.
Kysyn numeroa lentokentän omaan löytötavaratoimistoon. Virkailija ei tiedä numeroa.
Hän antaa numeron lentokentän neuvontaan. Soitan numeroon. Se on väärä, eikä ole käytössä.
Etsin numeron netistä. Soitan siihen, ja saan numeron löytötavaratoimistoon.
Puhelun yhdistäminen ei ollut mahdollista, mutta miksikäs se nyt olisi? Eihän info-tiski nyt sentään mikään puhelinvaihde ole...
Soitan saamaani löytötavaratoimiston numeroon. Ensimmäisen puhelun keskustelu toistuu.
Olen tulkitsevinani virkailijan kahden sanan mittaisesta – erittäin heikosta – englanninkielisestä vastauksesta, että kielentaitoinen kollega olisi paikalla kymmenen minuutin päästä.
Sanon soittavani uudestaan.
Juuri käymääni puhelua seuraavina kolmena tuntina soitan samaan numeroon kaksikymmentä kertaa, vain kuullakseni joka kerta erittäin kyrpiintyneen oloisen naisen kertovan minulle espanjaksi nauhurin välityksellä että heidän kaikki virkailijansa ovat juuri nyt varattuja ja että minun tulisi soittaa parin minuutin päästä uudelleen.
Kahdeskymmenesensimmäinen kerta tärppää uudelleen. Puhelimeen vastaa sama kielitaidoton urpå kuin kolme tuntia aikaisemminkin. Kysyn kielitaitoista kollegaa.
Ei kuulemma ole tänään paikalla, mutta huomenna olisi. Mañana. Niinpä niin...
Välillä – tai oikeastaan aika usein – mietin, että miten kyseinen yhteiskunta ihan aikuisten oikeasti oikein toimii ja pyörii?
Miten todennäköisesti Barcelonan kentällä matkalaukkunsa tai muuta omaisuuttaan hukkaavat ihmiset ovat kaikki espanjalaisia? Tai siinä (harvinaisessa) tapauksessa että laukkunsa hukannut ei satu olemaan espanjalainen, miten todennäköisesti tämä turisti osaa itse espanjaa? Onko liikaa vaadittu että väkiluvultaan lähes viisikymmenmiljoonaisen maan toiseksi suurimman lentokentän henkilökunta osaisi puhua mandariini-kiinan jälkeen maailman toiseksi puhutuinta kieltä, ja maailman yleisintä "turistikieltä", englantia?
Laitan nyt kännykän lataukseen, ja varaudun huomiseen uuteen soittorumbaan. ¡Hasta luego!
